Onko Tanskan kuntareformin tie meidän tie?

Tanskan alue- ja kuntareformi käynnistyi perusteellisella valmistelutyöllä. Poliittinen yhteisymmärrys haettiin komiteamietintöjen, tutkimusten ja selvitysten avulla vaihtoehtoisista toteuttamismalleista. Esikuvana toimi ns. Bornholmin malli, jossa saaren viisi kuntaa yhdistyivät aluekunnaksi (2003) ja kunta otti hoitaakseen aiemmat maakuntatason toiminnot. 

Kuntakoon alarajaksi määriteltiin 20 000 asukasta. Kuntaliitos oli mahdollista välttää tiivistämällä yhteistyötä.Lähes kaikki kunnat löysivät seudullisen liitoskumppanin tai –kumppaneita. Reformin ensimmäisenä tuloksena lakkautettiin 13 maakuntalääniä. Tilalle luotiin viisi noin miljoonan asukkaan suuraluetta, joiden tehtävänä oli vastata ensisijaisesti terveys- ja sairaalapalveluista. Kuntien määrä väheni 271 kunnasta 99 suurkuntaan.

Reformista teki reformin se, että kuntien asema vahvistui ja tehtävät lisääntyivät aikaisempaan verrattuna. Lakkautetuilta maakunnilta siirtyi mm. ehkäisevään terveydenhuoltoon, sosiaalitoimeen, vammaispalveluihin ja suunnitteluun liittyviä lakisääteisiä tehtäviä.  

Tanskan kuntareformin perusteella voi tehdä neljä isoa johtopäätöstä niin Porin seutua kuin Suomea ajatellen.

Ensimmäiseksi, aito kuntareformi ei ole toteutettavissa, jos se jätetään itsenäisyyttään varjelevien kuntien päätettäväksi. Kuntien huippuunsa viety autonomia selittää osaltaan sen, miksi kuntauudistukset ovat menneet meillä niin ”päin helvettiä” 1970-luvulta lähtien. Kuntareformi voi toteutua vain, jos valtio haluaa ottaa vahvan roolin, johtaa uudistusta keskitetysti ja tuleva hallitus uskaltaa tehdä välttämättömät lainsäädännölliset ratkaisut. Työnjaon on oltava kristallinkirkas: valtio ohjaa, kunnat toteuttavat.

Toiseksi, reformin painopiste on oltava yksittäisten kuntien sijaan suurilla kaupunkiseuduilla. Reformi on mielekästä aloittaa 10-20 suurimmalla kaupunkiseudulla ja jättää muu maa aluksi uudistuksen ulkopuolelle. 10 suurimmalla kaupunkiseudulla asuu 60 % ja 20 suurimmalla lähes 80 % suomalaisista. Suurilla kaupunkiseuduilla on tilastointiperusteesta riippuen yhteensä noin 130-150 kuntaa. Kaupunkiseuduista pitää muodostaa vahvoja perus- tai suurkuntia, jotka vastaavat julkisten palveluista omalla alueellaan. Suuret kaupunkiseudut ovat jo nyt toiminnallisesti yhtenäistä taajama- ja työssäkäyntialuetta, jossa ihmiset asuvat, käyttävät palveluita ja pendelöivät luontevasti kodin ja työpaikan välillä. Suurkuntamallin perusedellytys on yhteinen seudullinen veropohja. Kun verot kerätään kaupunkiseudulla yhteiseen kassaan, niin sitä kautta päästään eroon turhista päällekkäisyyksistä ja jonninjoutavasta keinotekoisesta kilpailusta. 

Kolmanneksi, palvelurakenteen painopiste on oltava sosiaali- ja terveyspalveluiden ympärillä. Paras-uudistuksessa sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistoiminta-alueiden väestöpeitoksi määriteltiin vähintään 20  000 asukasta. Tämä on johtanut noin 60 yhteistoiminta-alueen perustamiseen. Tämä on hyvä lähtökohta kuntareformille. Seuraava looginen askel on vähentää kaikenlaisia ”hallintohimmeleitä” ja laajentaa väestöpohjan alarajaa. Vain vahvat peruskunnat pystyvät vastaamaan väestön ikääntymiseen ja hyvinvointipalveluiden järjestämiseen liittyviin haasteisiin. Kuntien tuleva liikkumavara on täysin riippuvainen sosiaali- ja terveysmenojen kehityksestä. Joidenkin arvioiden mukaan vajaat viisi prosenttia asukkaista aiheuttaa puolet kunnan sosiaali- ja terveysmenoista. Tässä joukossa on niin huostaan otettuja lapsia, pitkäaikais-, mielenterveys- ja erikoissairaanhoidon potilaita kuin ympärivuorokautista apua tarvitsevia vammaisia.

Neljänneksi, vain suurkuntamallin avulla päästään kiinni  hallinnon keventämis- ja byrokratiatalkoihin.  Reformin tuloksena voidaan purkaa vahvojen peruskuntien yläpuolelta nykyinen maakuntarakenne ja alapuolelta kaupunkiseutujen kuntien väliset keinotekoiset hallinnolliset raja-aidat. Jäljelle jäisi Tanskan malliin vain valtio ja peruskunnat. Suurkunnat hoitaisivat jatkossa ne tehtävät, jotka maakuntaliitot ja yksittäiset kunnat ovat hoitaneet tähän asti. Suurkunnat asioisivat suoraan ministeriöiden kanssa ilman nykyistä aluehallintoa niin kuin käytännössä tapahtuu jo nyt. Maankäyttöön, maakuntasuunnitteluun, ennakointiin jne. liittyvät tehtävät olisivat kiinteä osa peruskuntien toimintaa.    

Kuntareformin tuloksena maahan tulisi 20 uutta vahvaa suurkuntaa 130 nykyisen kunnan sijaan. Suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella olevat kunnat jäisivät aluksi uudistuksen ulkopuolelle ja jatkaisivat Paras-uudistuksen keskeisiä tavoitteita tai soveltaisivat Kainuun mallin kaltaisia ratkaisuja.

Kuntauudistukset ovat jääneet liian usein uudistusten irvikuviksi ja kosmeettisiksi pintamuutoksiksi. Jos oikeasti halutaan kuntareformia, se vaatii mieluummin isoa kertarytinää kuin ainaista kitinää. 

Professori Matti Wibergiä lainaten ”uudistustyössä ei olisi haitaksi, jos siinä yhdistettäisiin ruotsalainen keskustelevuus norjalaiseen tulokseen pyrkimiseen ja tanskalaiseen leppoisuuteen”